Axel-Springerin rakennus
Ensimmäinen jännittävä hetki oli testata Sveitsissä opittua
saksaa oikeiden saksalaisten kanssa. Ei oikein sujunut. Berliiniläiset puhuvat
noin tuhat sanaa minuutissa, kun vanhassa kotikaupungissani Bernissä määrä on
noin kolme per minuutti (berniläiset tunnetaan hitaudestaan).
Ensimmäisenä päivänä aamun uutiskokouksessa esittäydyin
reippaasti saksaksi ja kertoilin vähän työhistoriastani. Meni siihen asti
hyvin, kunnes mulle alettiin puhua. Joku päätoimittajasta seuraava,
todennäköisesti toimituspäällikkö, alkoi vitsailla jotain liittyen Suomeen ja
skandinaaveihin. Mumisin jotain vastaukseksi ja koko uutishuone räjähti nauruun. En tiedä mitä tapahtui. Illalla ilmoittauduin kielikurssille.
Toinen jännittävä hetki oli se, kun tajusin, että nää Die
Weltin kaverit tosissaan haluaa multa juttuja. Ajattelin, että ne laittaisi mut
jonnekin kellariin istumaan ja voisin duunailla mitä haluan, eli potkia kiviä
Berliinin kujilla ja kirjoitella jotain Suomeen. Palkanhan maksaa Saksan
ulkoministeriö stipendinä, eikä Hesari tai Die Welt.
Heti ensimmäisenä päivänä tehtäväksi tuli kirjoittaa Suomen
ja Ruotsin Nato-keskustelusta Krimin valtaamiseen liittyen. Idea on, että
kirjoitan jutut englanniksi ja sitten ne käännetään saksaksi. Kuulostaa suht helpolta, yliopiston vaihto-ohjelmien
suurkuluttajana olen tehnyt ison osan opinnoista englanniksi ja muutenkin
kielen pitäisi sujua.
Ei ollut. Oli vaikeaa.
En ole aiemmin täysin tajunnut, miten tiiviisti
journalistinen osaaminen on yhteydessä suomen kieleen. Journalistisessa
kirjoittamisessa korostuu nyanssit ja tyylivalinnat, joita on
vieraalla kielellä välillä vaikea tunnistaa. Juttua, jonka olisin suomeksi kirjoittanut muutamassa
tunnissa, kirjoitin kaksi päivää.
Haastattelut tein suoraan englanniksi. Suomalaispoliitikkoja
pitää ihailla joustamisesta: Kun soitin puolustusministeri Carl Haglundille,
hän suostui heti puhumaan englantia ja tarjoutui lisäksi antamaan haastattelun tarvittaessa saksaksi.
Lisäksi näkökulma piti miettiä aivan uudella tavalla. Toisin
kuin Suomessa, nyt yleisönä on saksalaiset ja muu saksankielinen Eurooppa,
joiden perustiedot Suomesta ja muista Pohjoismaista on hyvinkin hatarat.
Toisaalta oli vapauttavaa kirjoittaa Natosta ilman pitkälle viedyn
suomalaisen Nato-keskustelun jokaisen sivuhaaran huomioimista – ehkä pitäisi muistaa Suomessakin useammin palata perusasioihin.
Lopputulokseen olin yhtä tyytyväinen kuin ensimmäiseen
suomeksi tekemääni lehtijuttuun joskus 2000-luvun alussa (okei, ehkä vähän
tyytyväisempi). Harvasta asiasta tulee parempi fiilis kuin kamalalta tuntuneesta työtehtävästä selviämisestä suhteellisen voitokkaasti. Jos olisi ollut helppoa, voittajafiilis olisi ollut huomattavasti haaleampi. Hymyilin aika paljon loppuviikosta.
Valmis juttu löytyy täältä.
Muuten Die Welt vaikuttaa toimivan hyvin samalla tavalla
kuin Helsingin Sanomat. Verkkoa ja lehteä tehdään rinnakkain, mutta
verkkouutiset ovat etusijalla täälläkin. Toimittajat arvostavat yhä enemmän
painettua versiota – vähän kuin monet suomalaistoimittajat. Itsekin koin
suurempana ansiona sen, että mun juttu koettiin painokelpoiseksi saksalaisessa
laatulehdessä kuin sen, että se julkaistiin internetissä.
Täällä on henkilökuntaa saman verran kuin
mediataloissa yleensäkin - liian vähän. Oonkin yrittänyt olla
itsenäinen ja vaivata kiireisiä kollegoita mahdollisimman vähän.
Ulkomaantoimituksessa on esimiehen lisäksi muutama toimittaja kerrallaan
paikalla. Kirjeenvaihtajia on joku 10-20, riippuen vähän lasketaanko vakituiset avustajat mukaan.
Kollegat ovat todella mukavia, mutta henkinen välimatka isoihin herroihin
(valtaosa pomoista täälläkin on miehiä) on suurempi kuin Suomessa. Onneksi
valtaosa ulkomaantoimittajista on nuoria naisia, jotka jeesaavat aina
pyydettäessä ja nauravat kohteliaana mun vitseille.
Journalistinen kulttuuri vaikuttaa toimivan samojen
standardien mukaisesti kuin Suomessa. Die Weltin tapaisessa
laatulehdessä painotukset ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Taviksia on jutuissa
harvoin ja uutisointi on ylätason poliittista analyysia. En tiedä, onko se hyvä
vai huono asia – journalistinen kulttuuri on vain erilainen. Näkökulman rajaaminen saattaa johtua myös siitä, että
Saksassa on hyvin paljon lehtiä, joten lukija voi valita omansa mieltymysten
mukaan. Tai ehkä Saksa on niin iso maa, ettei Berliinin perusjätkän
tavismielipiteet vaan jaksa kiinnostaa Baijerissa ja ne tavisuutiset haetaan
paikallislehdistä.
Suurimmat erot suomalaiseen lehtitalokulttuuriin ovat
ulkoiset. Die Weltissä toimittajat pukeutuvat pikkutakkeihin ja kauluspaitoihin
– tosin ilman skrakaa - ja naisetkin
smart casualisti. Oon todennäköisesti ensimmäinen suomalainen joka on
upgradannut ulkoista olemustaan Berliiniä varten. Toinen suuri ero on
Axel-Springer-mediatalon suosima
tekniikka: Täällä toimittajat kirjoittavat Applen koneilla! Ja ne toimii!
Nopeasti! Kaatumatta!
Toimitus eli Axel-Springerin mediatalo sijaitsee Kreuzbergin ja Mitten rajamailla aivan vanhan jakolinjan tuntumassa.
Checkpoint Charlieen on noin kaksisataa metriä. Axel-Springerin about 20-kerroksinen mediatalo rakenttiin kylmän sodan aikana
ja muurin toiselle puolella näkyvän lasitalon oli määrä viestiä länsimaista
vapautta itäberliiniläisille. Mun työpiste on 11. kerroksessa ulkomaantoimituksessa, ja
näkymä on mieletön.
Die Welt -pallo näkyy ikkunasta.
Viime syksynä rakennettu jättimäinen uutishuone on ekassa
kerroksessa ja käyn siellä aamuisin ulkomaantoimituksen kokouksessa ja lisäksi seuraamassa koko toimituksen aamukokousta.
Kokouspaikkana „areena“-niminen rakennelma. Keskellä on pöytä, jonka ympärillä eri
toimitusten pomot seisovat. Pöytää reunustaa koroke, jossa on seinä ja kapea
pöytäpinta. Toimittajat seuraavat kokousta korokkeella ja nojailevat seinämään. Tunnelma on heti dynaamisempi, kun kukaan ei löysäile tai keiku tuolilla. Niin dynaaminen, että tekisi mieli huudella väliin kommentteja ja puida nyrkkiä vähän kuin brittiparlamentissa. Ehkä venaan sen kanssa vikalle työviikolle.
Töiden alku oli niin lennokas, että vähälle jäänyt vapaa-ajan
vietto on rajoittanut eri kielikoulujen testaamiseen ja ympäri Berliiniä pyöräilyyn
(Danielille kiitos maailman cooleimman citypyörän lainaamisesta). Sää on ollut
keväinen, tai suomalaisittain jopa kesäinen, kun lämpötila nousee päivisin yli
15 asteen. Yksi päivä otin riskin ja menin reteesti lukemaan vasemmistolaisena
pidettyyn neuköllniläiskahvilaan konservatiivista Die Weltiä. En saanut turpaan.
Kotiovi.
Onneksi kämppiksenä on Venla, joka tuo elämää elämään.
Asutaan kimppakämpässä Friendrichshainissa ja Venla on onneksi vienyt mua
syömään ja drinkeille uusien ja vanhojen kavereiden kanssa.
Perjantaina tuli pieni elämän kateus, kun kämppis tuli Berliinin yöstä
samaan aikaan kun mä heräilin työpäivään ja sovittelin bleiseriä päälle. Meneekö mun nuoruus hukkaan, kun vietän enemmän aikaa EU:n ulkopolitiikkaa käsittelevien artikkeleiden lukemiseen kuin rymyämiseen - ja vielä nautin siitä?
Tai sitten Berliini korvaa mun vääristyneet mieltymykset ennen pitkää.
Onneksi huomenna on tuparit. Bileet!
